sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Hai(na)kuja

Kuulin
unisen äänesi
yksinäisyyteni on hiljaa



Sinä
kannat kuormaa
kolmen kävyn kokoista



Saapas
täynnä muistoja
veljen verinen kantapää



Hylje
itkee kivellä
verkossa kuollut lapsi

tiistai 23. helmikuuta 2016

Hai(na)ku-kokeiluja

PISAMA kertoo blogissaan Hai(na)ku-runoista. Kiinnostuin niistä runojen lyhyyden vuoksi ja myös siksi, että niissä on arvoituksellisuutta, jota ei heti edes huomaa.

Tässä muutama kokeilu. Vaatimattomia, mutta toivottavasti jatkossa pääsen juonesta kiinni.



Valo
polku pimeään
kutsu kaukaiselle tähdelle


Klemmari
roskakorin pohjalla
eilisen tärkeä sitoja


Punainen
kostea värinappi
sivellin valkoisella paperilla

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Nimi (Runokivi-tarina no 10)


   – No niin, pistelkääs nyt puuro poskeenne ja sitten koko katras iltapesulle, sanoo Haltija sanajoukolleen. – Mutta kukas tuosta puuttuu?, hän ihmettelee tyhjää koloa Kilahduksen ja Kalahduksen välissä.
   – Paukku puuttuu, sanoo Kilahdus.
   – Mutta missä hän sitten on, ihmettelee Haltija, vaikka puuroa jaetaan.
   – Hänelle ei taida maistua, sanoo Kalahdus, kun pojat kiusasivat häntä.
   – Mitä, MITÄ, Haltija ärähtää. Täällä ei kiusata ketään. – Tästä puhutaan, mutta ensin haen sen pikkuisen sisään.
   – Paukkuu, huhuu, pikku suloinen Paukku, missä olet!
   – ....t...täällä..., kuuluu yhden pensaan alta ihan hiljaa.
   – Tule nyt esiin sieltä, houkuttelee Haltija, puurokin jäähtyy. Tule syliin, niin puhutaan.

Viimein kuuluu rapinaa ja pieni suttuinen Paukku kömpii esiin. Silmätkin ovat ihan itkuiset.
   – Voi sinua, pikkuista. Kyllä minä niille pojille näytän. Tule nyt muru syömään niin jutellaan samalla.

Haltija kantaa pikku-Paukun sylissään sisään. Sisällä on kumman hiljaista, kun he astuvat ovesta.
   – Näytäs nyt pikkuisella sormellasi, ketkä ne olivat.
   – Ahaa, Haltija mulkaisee osoitettuun suuntaan.  – Meillä onkin sitten huussin siivoojat selvillä kahdeksi viikoksi.
   – Kuules Paukku, jos sinä saisit valita, niin minkä niminen sinä haluaisit olla.
   – Minä olisin Tuuli, se on niin kaunis ja vapaa.
   – Et sinä voi olla Tuuli, kun minä olen jo Tuuli, kuuluu yhden puurokipon äärestä.

   – Voihan sitä olla LounaTuuli, EteläTuuli, LempiTuuli ja vaikka kaksi tavallista tuultakin.
   – Minä haluaisin olla Rantatuuli, sellainen joka kahisuttaa kaisloja ja haapoja, mutta ei säikyttelisi kalastajia.
   – Asia on sitten sovittu, tästä hetkestä lähtien nimesi on Rantatuuli.
   – Mutta eihän nimeä voi sillä lailla vaihtaa, yrittää joku jupista, varmaan joku toinen, joka ei ollut omaan nimeensä tyytyväinen.
   – Kyllä vain voikin, sanoo Haltija. - Arvatkaas mikä minun nimeni oli?
   – Etkö sinä aina sitten ole ollut Haltija?
   – En ole, ettekä ikinä edes arvaa. Minä olin Kääpä ihan aikuiseksi asti. Arvatkaas, kuinka paljon siitä huudeltiin, mutta en minä siitä niin välittänyt, enkä sen takia nimeäni vaihtanut? – Minä vaihdoin nimen, kun sain tämä oman Runokiven, minusta oli hienoa olla sen haltija. Ja sitten minä ajattelin, että oppisin olemaan sanojen ja runojen haltija. Niin minä sanoin kaikille, jotka kysyivät nimeäni, että Haltija.
   – Etkö sinä olekaan sadun Haltija? Sellainen, joka osaa taikoa?
   – En ole, ja hoksasinkin vasta myöhemmin, että nimeni voi niinkin käsittää. Hmm. pitäisiköhän muuttaa nimi uudelleen...
   – Ei, EIJEIJEIEI, kuuluu kuin yhdestä suusta.
   – Jaa, ihmettelee Haltija, ei sitten, mutta minusta kyllä ihmisen ja sanojen ja Haltijoidenkin pitäisi saada vaihtaa nimeä monta kertaa elämänsä aikana. Eihän sitä ole ollenkaan sama, mikä on lapsena, tai koululaisena, tai harjoittelijana tai mestarina tai vanhana. – Sitähän on ihan eri tyyppi, silloin pitäisi saada ottaa itselleen eri nimi aina kun siltä tuntuu.

Sanat tuijottavat hölmistyneinä Haltijaa. Sitten he alkavat mietteliäinä syödä puuroaan. Pikku Rantatuulellekin jo puuro maistuu. Kun kaikki ovat syöneet, Haltija sanoo:
- No, Rantatuuli, johdatapas nyt joukko rantaan iltapesulle.