maanantai 25. tammikuuta 2016

Tappelu (Runokivi-tarina no 9)


    – Auu!
    – Älä!
    – Outs!
    – Siitäs saat!
    – Ala mennä!
    – Auts!

    Haltija havahtuu tuolistaan karmeaan mekkalaan. Hän säntää ulos katsomaan, mitä ihmettä tapahtuu. Kun hän ilmestyy paikalle, mäen taakse pujahtaa raihnainen joukko ja sanat kääntyvät Haltijaa kohti noloina ja häpeissään. Yhdellä on silmä mustana, yksi ontuu, yksi pitelee kylkeään, yksi itkee...
    – Nyt sisälle kaikki! Mitä ihmettä tämä merkitsee?
    Hiljainen joukko lähtee seuraamaan Haltijaa. Ylpeä ja Rohkea vielä siellä mutisevat, että näytettiinpäs niille. Haltija kääntyy mulkaisemaan heitä ja lopulta hekin hiljenevät.
    Kun joukkio on päässyt sisälle asti, Haltija komentaa kaikki istumaan piiriin tuolinsa eteen. Sitten hän istuutuu itse suurieleisesti ja hitaasti.
    – Olenkos minä koskaan lyönyt teitä?
    – ... No, et, sanoo viimein joku takarivistä.
    – Olettekos mellastaneet, olettekos rikkoneet jotain, olettekos unohtaneet, mitä on sovittu, olettekos valehdelleet...?
    – ...
    – Niin, olette, tiedätte sen itsekin.  – Mutta olenko silti lyönyt, olenko antanut edes tukkapöllyä? En ole, sillä minusta asioita ei sovita eikä selvitellä lyömällä, ei tappelemalla, vaan sanoilla. Niin juuri sanoilla. Ja te olette sanoja. Miksi että osaa käyttää sitten sanoja?
    – Sanokaas nyt, mikä ihmeen jupakka tämä oli? Ja keitä ne paenneet olivat?
    –  ... ... No, ne olivat kuvia tuolta mäen takaa ja ne yrittivät ängetä tänne. Me näytettiin niille, että tämä on Runokiven aluetta, tänne mahtuu vain sanoja.
    – Jaaha! Katsokaas tuota suloista Usvaa. Mitä te näette kun katsotte häntä?
    – Minä näen Usvan, mutta sitten heti minä alan nähdä sellaisen kauniin rannan, missä usva hiipii ja hipaisee kaislaa, istahtaa kivelle ja jatkaa taas tanssien veden pintaa, sanoo Koivu.
    – Niin minäkin näen, vastaa Haltija. Teidän jokaisen kohdalla minä näen jotain muutakin kuin juuri teidät. Minä näen monenlaisia kuvia. Ovatko kuvat siis vihollisianne? Pitääkö ne ajaa pois? Eivätkö sanat ja kuvat mahdu samalle mäelle leikkimään? Miksi pitää olla kuville mustasukkainen?
    – Jos ne änkeävät tänne ja ajavat meidät pois, sanoo Rohkea ääni nousten.
    – Entä jos kuvat halusivat vain tutustua teihin, eivät ne voi teitä pois kodistaan ajaa. Ja on heillä oma koti, mikä on heille tärkeä. Mutta on tärkeää suvaita erilainen, toinen, ei se ole itseltä pois. Ei ainakaan teiltä, koska ilman kuvia olette aika kapeita ja huomaamattomia. Aina teidän rinnallenne ilmestyy kuva, kun jotakuta teistä katsoo tai ajattelee.
    – Nyt on jo myöhä ja vaikka aina sanotaan, että ei saa antaa auringon laskea vihansa ylle, vaan on pyydettävä anteeksi, niin nyt en voi enää ajaa teitä tuonne hämärtyvään iltaan. Mutta mikäs on aamulla ensimmäinen tehtävä?
    – Ei... Ei sinne uskalla mennä, mäen toiselle puolelle... niin ... siis, anteeksi pyytämään. Ei me olla koskaan käyty mäen toisella puolella, ei sitä tiedä, mitä meille siellä tapahtuu.
    – Minä tulen taustalle turvaamaan matkanne, vaikka olenkin varma, ettei teille mitään tapahdu. Mutta anteeksi menette pyytämään. Ja tästä lähtien runomäelle mahtuu myös kuvia...ja on aina mahtunut...jo ennen teitä. Ennen teitä oli kuvia vaikka kuinka paljon.  – Olette aina kyselleet, mitä tuolla lukitussa huoneessa on. Siellä on kuvia. Tein nuorena kauheasti kuvia, mutta ei niitä kukaan ymmärtänyt eikä arvostanut. Ne ovat sellaisia kummia kuvia. Säästin ne, koska ne ovat minulle tärkeitä. Kun aikani murehdin, niin sitten tulitte te minua lohduttamaan ja seurakseni. Ilahduin kovasti kun tulitte. Olette minulle rakkaita, vaikka kuvia on selkänne takana.

Hiljainen joukko lähti iltapuuhiin. Yksi ja toinen hipaisi mennessään Haltijan kättä, muutama pikkuinen halasikin. Haltija oli kiivaan puhumisen jälkeen liikuttunut ja jäi mietteissään tuoliinsa istumaan.




maanantai 11. tammikuuta 2016

Pilvien putous

Pilvien putous
suljettu ovi
lennän, lennän
kunnes laakso avautuu
Kukat avaavat terälehtensä
keinun lempeässä laguunissa

Onneni kupla kasvaa
heijastaa menneet päivät
Puhkaisen kuplan
koska on jatkettava
ja sukellan eteenpäin

On aika uudelle
mutta unieni maa
pitää minusta kiinni

Etsin tietä
pientä polkua
jossa valo kulkee kanssani
ohjaa oikeaan suuntaan
avaa uuden maan

Vastaani juoksee
loukkaantunut lapsi
Kiedon kuumottavat käteni
hänen ympärilleen
Käteni välittävät
enkelien energiaa
ja parantavat lapsen sisälläni