sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Missä tuulessa kasvoit


Katossa katkaistu oksa
kierrän kehää surren haavaa
uudelleen ja uudelleen
kunnes ote herpaantuu

Missä tuulessa kasvoit
kenen käskystä itkit
Unen tähdet kimmeltävät
sihahtavat aamuviileään veteen

koukkuun sivuille eteen
kädet perässä
kunnes sammakko ui
varpaat savessa kotijoessa

Opin uimaan uuteen aamuun
oksat nukkuvat ikiunta
tanssimme taas tuulessa
lennämme uusin siivin


Runotorstain 426. haaste on Kuvajainen

torstai 13. lokakuuta 2016

Muistoja

Minulla on oma kasvimaa
Se levisi niityn puolelle
jo kun olin lapsi
Tien kukkakaistaa
reunustivat hiekkarannat
Maa nosti minua, minulle
aarteita: kulta- ja hopearahoja
etanan, madon, leppäkertun;
heinäsirkka matkalla
toiselle rannalle ja
muurahaiset, muurahaiset

Surusilmäiset lehmät
katselivat aidan takana
Ne kantoivat selässään pilviä
Niillä minä ratsastin
Veli väitti, ettei paimenpojassa
ole virtaa; sisälläni sykähti,
kuten myöhemminkin kun pojat
ovat minua narranneet



Siskon Taikakuvien haaste 55 on Lohtua lokakuuhun. Syksy ja talvi ovat muistelujen aikaa, myös runojen kirjoittamisen aikaa. Tässä muisto lapsuudesta.

Kiitos Sisko haasteesta ja oikein hyvää syksyä sinulle!

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Kultainen polku

                                  Kultainen polku
                                  kahisevien askelten alla
                                  Näen mutkittelevan matkan
                                  Vielä saan kulkea kauas

                                  Kompastun juureen, kiveen, sanaan
                                  Anteeksi, olin ajattelematon
                                  anteeksi aiheuttamani kyynelet

                                  Kuljen yksin
                                  kerään menneitä muistoja
                                  ihailen punaisia lehtiä
                                  kultaista kutsuvaa valoa

                                  Olen matkalla



Taikakuvat-haaste 54 on Loistava syyskuu

Vastaan haasteeseen runolla. Toivottavasti se saa teidät näkemään syksyn hehkun.




maanantai 2. toukokuuta 2016

Lentoni kaari

Pilvet
pilvien aallot
Aallot
aaltojen pilvet

Koivu
sulautuu aaltoihin
kasvaa pilviin





***********************

Missä, missä se on
minun vaununi
sanoja täynnä
Se on pudonnut kyydistä,
ei vaunua viisi
Minut ohjattiin
edelliseen vaunuun
Löydänkö vieraita sanoja

Uudet sanat kiinnostavat
Vauva kertoo omalla kielellään
vanha mumisee leuka täristen
nuori puhuu kännykkään
Kaikki sanat menevät sekaisin
en saa selvää

Etsin hiljaisuutta
paenneita sanoja


***************************

Lentoni kaari näkyy taivaalla
kunnes uppoan siniseen

Tuolla kävelee ihminen
niin pieni hän on
vaikka keppiin jo nojaa

Katselen korkealta
ja ymmärrän
pieni on ihminen murheineen
turhaan askeliaan kiirehtää

Näen hetken laajemmin
palan kokonaisuutta


************************

Auringossa lepäävä järvi
Talot tunkevat lähemmäs ja lähemmäs
Paljonko järvi kestää, hyväksyy

Taloja, taloja, parvekkeita
ovia ikkunoita, verhoja
katseita, etsiviä, yksinäisiä
Toiset tahtomattaan
toiset hiljaisuutta kaipaavia
kuten minä

Päivän yksinäisyys
lepoa, rauhaa
antaa voimaa
mutta jotka vuosiksi
jäävät yksin jäävät
pelkoon, pimeyteen
haparoimaan huoliaan
sairauksineen, vanhuuteen


***************************

Jää sulaa
järven peili paljastaa
ihmisten pienet rakennelmat
metsän kaaren, nousevat
huiput ja suuren
suuren taivaankaaren

Pehmeä pilvi tulee minua kohti
leijuu valkoisilla siivillään
Mitä se tulee kertomaan

Kuka asuu tuossa
valoa hohtavassa talossa
Miksi talo noin hehkuu
valaisee ympäristönsä
juuri kuin ihminen
Sinä




(Nämä runot olen kirjoittanut hotellissa kahdeksannessa kerroksessa ympäristöä tarkkaillen ja ajatuksia poimien.)



maanantai 7. maaliskuuta 2016

Maanantain mietteet

Pieni
suuren rinnalla
riittävä omana itsenään



Kutsuva
tie mutka vaara
filmi vinhasti pyörii



Voima
pelottava pimeässä
huomisen uusi askel

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Pari hai(na)kua

Siivet
kaksi nystyrää
kesken on kasvuni



Huopa
kääriydyn karkuun
sinisten unien maahan



Sivellin
pakomatkani ovi
syvältä löydän itseni



Tuli kolmaskin ihan tässä kirjoittaessani. Näin siveltimen tuossa odottamassa...

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Aamun hai(na)kut

Suola
kirvelevä haava
hengitän vuoren sisällä


Spiraali
haaveilen huipulla
kierin kipuna alas


Kierre
nousee laskee
eivät löydä toisiaan








torstai 3. maaliskuuta 2016

Lisää Hai(na)kuja

Muta
aikuisen inho
lapsen satujen maa



Askel
askel hyppy
arvioitko matkan väärin



Tähdenlento
kivun kipinät
nuoruuden toiveiden täyttymys

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Hai(na)kuja

Kuulin
unisen äänesi
yksinäisyyteni on hiljaa



Sinä
kannat kuormaa
kolmen kävyn kokoista



Saapas
täynnä muistoja
veljen verinen kantapää



Hylje
itkee kivellä
verkossa kuollut lapsi

tiistai 23. helmikuuta 2016

Hai(na)ku-kokeiluja

PISAMA kertoo blogissaan Hai(na)ku-runoista. Kiinnostuin niistä runojen lyhyyden vuoksi ja myös siksi, että niissä on arvoituksellisuutta, jota ei heti edes huomaa.

Tässä muutama kokeilu. Vaatimattomia, mutta toivottavasti jatkossa pääsen juonesta kiinni.



Valo
polku pimeään
kutsu kaukaiselle tähdelle


Klemmari
roskakorin pohjalla
eilisen tärkeä sitoja


Punainen
kostea värinappi
sivellin valkoisella paperilla

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Nimi (Runokivi-tarina no 10)


   – No niin, pistelkääs nyt puuro poskeenne ja sitten koko katras iltapesulle, sanoo Haltija sanajoukolleen. – Mutta kukas tuosta puuttuu?, hän ihmettelee tyhjää koloa Kilahduksen ja Kalahduksen välissä.
   – Paukku puuttuu, sanoo Kilahdus.
   – Mutta missä hän sitten on, ihmettelee Haltija, vaikka puuroa jaetaan.
   – Hänelle ei taida maistua, sanoo Kalahdus, kun pojat kiusasivat häntä.
   – Mitä, MITÄ, Haltija ärähtää. Täällä ei kiusata ketään. – Tästä puhutaan, mutta ensin haen sen pikkuisen sisään.
   – Paukkuu, huhuu, pikku suloinen Paukku, missä olet!
   – ....t...täällä..., kuuluu yhden pensaan alta ihan hiljaa.
   – Tule nyt esiin sieltä, houkuttelee Haltija, puurokin jäähtyy. Tule syliin, niin puhutaan.

Viimein kuuluu rapinaa ja pieni suttuinen Paukku kömpii esiin. Silmätkin ovat ihan itkuiset.
   – Voi sinua, pikkuista. Kyllä minä niille pojille näytän. Tule nyt muru syömään niin jutellaan samalla.

Haltija kantaa pikku-Paukun sylissään sisään. Sisällä on kumman hiljaista, kun he astuvat ovesta.
   – Näytäs nyt pikkuisella sormellasi, ketkä ne olivat.
   – Ahaa, Haltija mulkaisee osoitettuun suuntaan.  – Meillä onkin sitten huussin siivoojat selvillä kahdeksi viikoksi.
   – Kuules Paukku, jos sinä saisit valita, niin minkä niminen sinä haluaisit olla.
   – Minä olisin Tuuli, se on niin kaunis ja vapaa.
   – Et sinä voi olla Tuuli, kun minä olen jo Tuuli, kuuluu yhden puurokipon äärestä.

   – Voihan sitä olla LounaTuuli, EteläTuuli, LempiTuuli ja vaikka kaksi tavallista tuultakin.
   – Minä haluaisin olla Rantatuuli, sellainen joka kahisuttaa kaisloja ja haapoja, mutta ei säikyttelisi kalastajia.
   – Asia on sitten sovittu, tästä hetkestä lähtien nimesi on Rantatuuli.
   – Mutta eihän nimeä voi sillä lailla vaihtaa, yrittää joku jupista, varmaan joku toinen, joka ei ollut omaan nimeensä tyytyväinen.
   – Kyllä vain voikin, sanoo Haltija. - Arvatkaas mikä minun nimeni oli?
   – Etkö sinä aina sitten ole ollut Haltija?
   – En ole, ettekä ikinä edes arvaa. Minä olin Kääpä ihan aikuiseksi asti. Arvatkaas, kuinka paljon siitä huudeltiin, mutta en minä siitä niin välittänyt, enkä sen takia nimeäni vaihtanut? – Minä vaihdoin nimen, kun sain tämä oman Runokiven, minusta oli hienoa olla sen haltija. Ja sitten minä ajattelin, että oppisin olemaan sanojen ja runojen haltija. Niin minä sanoin kaikille, jotka kysyivät nimeäni, että Haltija.
   – Etkö sinä olekaan sadun Haltija? Sellainen, joka osaa taikoa?
   – En ole, ja hoksasinkin vasta myöhemmin, että nimeni voi niinkin käsittää. Hmm. pitäisiköhän muuttaa nimi uudelleen...
   – Ei, EIJEIJEIEI, kuuluu kuin yhdestä suusta.
   – Jaa, ihmettelee Haltija, ei sitten, mutta minusta kyllä ihmisen ja sanojen ja Haltijoidenkin pitäisi saada vaihtaa nimeä monta kertaa elämänsä aikana. Eihän sitä ole ollenkaan sama, mikä on lapsena, tai koululaisena, tai harjoittelijana tai mestarina tai vanhana. – Sitähän on ihan eri tyyppi, silloin pitäisi saada ottaa itselleen eri nimi aina kun siltä tuntuu.

Sanat tuijottavat hölmistyneinä Haltijaa. Sitten he alkavat mietteliäinä syödä puuroaan. Pikku Rantatuulellekin jo puuro maistuu. Kun kaikki ovat syöneet, Haltija sanoo:
- No, Rantatuuli, johdatapas nyt joukko rantaan iltapesulle.




maanantai 25. tammikuuta 2016

Tappelu (Runokivi-tarina no 9)


    – Auu!
    – Älä!
    – Outs!
    – Siitäs saat!
    – Ala mennä!
    – Auts!

    Haltija havahtuu tuolistaan karmeaan mekkalaan. Hän säntää ulos katsomaan, mitä ihmettä tapahtuu. Kun hän ilmestyy paikalle, mäen taakse pujahtaa raihnainen joukko ja sanat kääntyvät Haltijaa kohti noloina ja häpeissään. Yhdellä on silmä mustana, yksi ontuu, yksi pitelee kylkeään, yksi itkee...
    – Nyt sisälle kaikki! Mitä ihmettä tämä merkitsee?
    Hiljainen joukko lähtee seuraamaan Haltijaa. Ylpeä ja Rohkea vielä siellä mutisevat, että näytettiinpäs niille. Haltija kääntyy mulkaisemaan heitä ja lopulta hekin hiljenevät.
    Kun joukkio on päässyt sisälle asti, Haltija komentaa kaikki istumaan piiriin tuolinsa eteen. Sitten hän istuutuu itse suurieleisesti ja hitaasti.
    – Olenkos minä koskaan lyönyt teitä?
    – ... No, et, sanoo viimein joku takarivistä.
    – Olettekos mellastaneet, olettekos rikkoneet jotain, olettekos unohtaneet, mitä on sovittu, olettekos valehdelleet...?
    – ...
    – Niin, olette, tiedätte sen itsekin.  – Mutta olenko silti lyönyt, olenko antanut edes tukkapöllyä? En ole, sillä minusta asioita ei sovita eikä selvitellä lyömällä, ei tappelemalla, vaan sanoilla. Niin juuri sanoilla. Ja te olette sanoja. Miksi että osaa käyttää sitten sanoja?
    – Sanokaas nyt, mikä ihmeen jupakka tämä oli? Ja keitä ne paenneet olivat?
    –  ... ... No, ne olivat kuvia tuolta mäen takaa ja ne yrittivät ängetä tänne. Me näytettiin niille, että tämä on Runokiven aluetta, tänne mahtuu vain sanoja.
    – Jaaha! Katsokaas tuota suloista Usvaa. Mitä te näette kun katsotte häntä?
    – Minä näen Usvan, mutta sitten heti minä alan nähdä sellaisen kauniin rannan, missä usva hiipii ja hipaisee kaislaa, istahtaa kivelle ja jatkaa taas tanssien veden pintaa, sanoo Koivu.
    – Niin minäkin näen, vastaa Haltija. Teidän jokaisen kohdalla minä näen jotain muutakin kuin juuri teidät. Minä näen monenlaisia kuvia. Ovatko kuvat siis vihollisianne? Pitääkö ne ajaa pois? Eivätkö sanat ja kuvat mahdu samalle mäelle leikkimään? Miksi pitää olla kuville mustasukkainen?
    – Jos ne änkeävät tänne ja ajavat meidät pois, sanoo Rohkea ääni nousten.
    – Entä jos kuvat halusivat vain tutustua teihin, eivät ne voi teitä pois kodistaan ajaa. Ja on heillä oma koti, mikä on heille tärkeä. Mutta on tärkeää suvaita erilainen, toinen, ei se ole itseltä pois. Ei ainakaan teiltä, koska ilman kuvia olette aika kapeita ja huomaamattomia. Aina teidän rinnallenne ilmestyy kuva, kun jotakuta teistä katsoo tai ajattelee.
    – Nyt on jo myöhä ja vaikka aina sanotaan, että ei saa antaa auringon laskea vihansa ylle, vaan on pyydettävä anteeksi, niin nyt en voi enää ajaa teitä tuonne hämärtyvään iltaan. Mutta mikäs on aamulla ensimmäinen tehtävä?
    – Ei... Ei sinne uskalla mennä, mäen toiselle puolelle... niin ... siis, anteeksi pyytämään. Ei me olla koskaan käyty mäen toisella puolella, ei sitä tiedä, mitä meille siellä tapahtuu.
    – Minä tulen taustalle turvaamaan matkanne, vaikka olenkin varma, ettei teille mitään tapahdu. Mutta anteeksi menette pyytämään. Ja tästä lähtien runomäelle mahtuu myös kuvia...ja on aina mahtunut...jo ennen teitä. Ennen teitä oli kuvia vaikka kuinka paljon.  – Olette aina kyselleet, mitä tuolla lukitussa huoneessa on. Siellä on kuvia. Tein nuorena kauheasti kuvia, mutta ei niitä kukaan ymmärtänyt eikä arvostanut. Ne ovat sellaisia kummia kuvia. Säästin ne, koska ne ovat minulle tärkeitä. Kun aikani murehdin, niin sitten tulitte te minua lohduttamaan ja seurakseni. Ilahduin kovasti kun tulitte. Olette minulle rakkaita, vaikka kuvia on selkänne takana.

Hiljainen joukko lähti iltapuuhiin. Yksi ja toinen hipaisi mennessään Haltijan kättä, muutama pikkuinen halasikin. Haltija oli kiivaan puhumisen jälkeen liikuttunut ja jäi mietteissään tuoliinsa istumaan.




maanantai 11. tammikuuta 2016

Pilvien putous

Pilvien putous
suljettu ovi
lennän, lennän
kunnes laakso avautuu
Kukat avaavat terälehtensä
keinun lempeässä laguunissa

Onneni kupla kasvaa
heijastaa menneet päivät
Puhkaisen kuplan
koska on jatkettava
ja sukellan eteenpäin

On aika uudelle
mutta unieni maa
pitää minusta kiinni

Etsin tietä
pientä polkua
jossa valo kulkee kanssani
ohjaa oikeaan suuntaan
avaa uuden maan

Vastaani juoksee
loukkaantunut lapsi
Kiedon kuumottavat käteni
hänen ympärilleen
Käteni välittävät
enkelien energiaa
ja parantavat lapsen sisälläni