maanantai 14. joulukuuta 2015

Aamulla on runon aika

Korvat vinksuvat
jalat pistelevät
lamppu surisee
onko sitten ihme
etten saa äänistä selvää

Sanat käpertyvät piiloon

Jos istun yöllä kolmelta
runotuolissa ja odotan
miten sanat kehtaavat
paeta ja jättää minut yksin
tulisivat rohkeasti esiin
sanoisivat: mene nukkumaan
Aamulla on runon aika

Niin pieni, niin outo

Sytytän kirkasvalolampun
on aamun aika
hiljainen odotus
Valkoinen paperi irvistelee
reunat käpristyvät pystyyn
keskellä kuin kehto
valmiina pienelle sanalle

Kipu tulee aaltoina
synny synny jo
sinä pieni
ensimmäinen
Valahdat syliin elottomana
huudamme yhtä aikaa
minä säikähdyksestä
- niin kai sinäkin

Kylmän käden läimäys
pelottava toivotus tähän maailmaan
Sinä hengität sittenkin
voi sinua, niin pieni
niin outo, uusi
ih lei Urgas

tiistai 8. joulukuuta 2015

Silmukka, silmukka, kierre




Keinutuoli narahtaa
Silmukka silmukka kierre
Mummo virkkaa elämää
Lapset maailmalla
äänet vaijenneet
silmukka silmukka kierre
kerä kierähtää lattialle
lanka vierii kauas

Uusi mummo virkkaa
sanoista ketjua
muistaa pehmeän sylin
hymyilee
heittää sanojen ketjun eteenpäin
ja miettii
Mitä lapsenlapsi muistaa
miten hän virkkaa elämää
kännyllä ja tabletilla

lauantai 5. joulukuuta 2015

Hätä (tarina 8)


Haltija ja sanat istuivat takan ääressä juomassa iltateetä. Oli rauhallinen ja unettava tunnelma. Yksi ja toinen pikkusanoista jo haukotteli.
   – Ilta alkaa hämärtyä, menkääs nyt iltapissalle, kohta käydään nukkumaan.
   – Kai sinä kerrot taas jotain iltasaduksi, kysyy pikku Satu.
   – Oletko sinä aina ollut tuollainen iso ja tietävä, ihmettelee Muisto.
   – Voi kuule, minä olen ollut aikamoinen räkänokka aikoinani.
   – Ei sitä uskoisi, kun olet niin viisas nykyisin. Etkö koskaan tehnyt mitään hassua tai eikö sinulle sattunut mitään kommellusta?
   – No sattui, kuule montakin kertaa. Mutta nyt ensin ulos pihan perälle kaikki, sitten kerron.

Jopa tuli vipinää, kun kaikki sanat ryntäsivät kilpaa hämärällä polulle. Pienimmät tarrautuivat isompien kylkeen, koska heitä alkoi jo pelottaa ja metsän varjot alkoivat liikkua ja heistä tuntui, että tuhat silmäparia seurasi heitä. Hetkessä joukko oli jo sisällä odottaen Haltijan tarinaa.
   – Tämä tapahtui silloin, kun olin kai neljä-viisi-vuotias. Olin jo mielestäni reipas haltijanalku ja osasin monenlaista. Muori oli tosin usein eri mieltä, mutta ei se minua haitannut. Kerran olimme naapurikivikossa syntymäpäivillä ja minulle tuli hätä, oikein iso hätä. Menin Muorin kylkeen kihnuttamaan ja kuiskasin hänelle, mikä on ongelma. Muori sanoi, että sinähän olet jo noin iso, kyllä sinä pärjäät. Minä lähdin tomerana talokiven taakse polulle ja siellä istuntopaikkaan. Alkoi olla jo aika kiire ja loppumatkan suorastaan kipitin.
   – Muistattekos, mitä laitoin huussin oveen, kun te muutitte tänne?
   – Sinä laitoit sellaisen palikan, joka liikkuu eteen ja sivuun. Se pitää oven kiinni, kun kukaan ei ole siellä ja samalla paljastaa, onko joku sisällä.
   – Hyvä Nokkela, niinpä juuri. Mutta siellä kylän huussissa olikin se palikka niin korkealla, että en ylettynyt siihen millään. Varvistin ja varvistin, mutta en ylettynyt. Se varvistaminen oli huono juttu, koska kun oikein pinnistin ylöspäin, jotain alkoi tunkea alaspäin ja ulospäin. Minulta tuli kakat housuun.  – Shhh! Hiljaa, ei nyt mitään hihityksiä. Tarina jatkuu. No minä seisoin siinä onnettomana, kun en voinut tehdä mitään. Onneksi isoveljeni tuli katsomaan, mikä hätänä ja haki sitten Muorin pelastamaan minut. Kyläpaikasta löytyi varahousut ja niin selvisin taas jatkamaan juhlia.

Kun näytti siltä, että tarina loppui, porukka räjähti makeaan nauruun.
   – Ei millään uskoisi, että sinulle voisi sattua tuollaista, nauroi joukko yhteen ääneen.
   – Kyllä vaan sattui ja paljon muutakin, mutta nyt kaikki nukkumaan, ei enempää tarinoita tänään. Uni kaikkoaa, jos innostutte liikaa.
   Peittojen alta kuului vielä hihitystä, mutta pian oli hiljaista, vain Haltijan tuolista kuului välillä kahinaa ja narahtelua. Haltija vaipui muistojen valtaan, kunnes pää notkahti sivulle ja Haltija heräsi. Hän hiipi hiljaa omaan sänkyynsä.


tiistai 1. joulukuuta 2015

Myrsky (tarina no 7)





Oli kauhea myrsky. Tuuli vinkui ja puut hakkasivat ovea. Nekin olisivat halunneet tulla Runokivelle sisään lämpimään takkatuleen ääreen. Sanat kyyhöttivät tulen ääressä peloissaan. Luonto näytti voimansa. Pikkuiset sanat tiesivät, että kivi on vahva, mutta kaikki puut eivät. Vanhat puut joskus väsyivät ja antautuivat myrskylle.
   – Mitä ihmettä sinä teet, Haltija, kysyi Pieni Jos. Hän näki Haltijan pukevan päälleen vihreän sadetakin ja ottavan lyhdyn käteensä.
   – Et kai sinä lähde tuonne myrskyyn? huolestui ja Huolikin. Siellähän on jo ihan pimeääkin ja tuuli sammuttaa lyhtysi.
   – Menen vain pienelle kierrokselle, ei teillä ole täällä mitään hätää.
   – Mitä jos myrsky luulee sinuakin vanhaksi ja tempaa sinut mukaansa?
   – En minä niin vanha ole, minä olen vankka vielä, koetapas tuota käsivartta.
   – Pikku Jos puristi Haltijan käsivartta ja totesi sen aika jänteväksi, mutta silti häntä epäilytti vielä. – Etkö voisi mennä aamulla, sitten kun on valoisaa ja myrsky mennyt pois?

Haltija jatkoi pukeutumistaan, veti sydvesterin piukkaan päähänsä ja kuminauhan leuan alle, tukkapehko pilkisteli sieltä ja täältä. Tuuli oli tempaista oven Haltijan kädestä, kun hän syöksyi myrskyyn. Sanat istuivat hiiren hiljaa, niitä pelotti. Oksia tippui katon päälle ja jokainen jysäys kaikui kivisiä seiniä pitkin.


   – Kuulitteko?, kuiskasi Huoli.
   – Mitä, mitä, en minä mitään kuullut, ihmetteli Huoleton.
   – Minäkin kuulin jotain, joku huusi, sanoi Jos.
   – Kaikki olivat taas hiiren hiljaa ja silloin myrskyn seasta kuului: Apua!
   – Se on Haltija, mitä hänelle on tapahtunut. On pakko mennä katsomaan.
   Sanat vilkuilivat toisiaan. Kuka uskaltaisi lähteä. Viimein kiintymys Haltijaan sai heidät kaikki säntäämään ulos. He eivät muistaneet edes pukeutua, vaan syöksyivät pimeyteen.
   – Haltija, missä sinä olet?
   – Täällä, kuului jostain.
   – Missä täällä?
   – Hopeakoivun lähellä.
   – Mikset tule pois? Tule jo sisälle! Oletko loukannut?
   – Hopeakoivu kaatui ja jalka jäi alle. Tulkaa auttamaan.
   – Sanat yrittivät suunnistaa Haltijaa kohti, mutta pimeydessä, rankassa sateessa ja tuulessa se ei ollut niin helppoa.
   – Huuda meille Haltija, niin löydämme sinut.
   Haltija huhuili koko ajan ja niin sanat löysivät perille kompastellen ja itku kurkussa. He yrittivät siirtää koivua, mutta eiväthän he jaksaneet sitä siirtää. Itkien ja peläten he yrittivät keksiä, mitä tehdä. Yksi suurista sanoista keksi, että yritetään vääntää koivua vieressä olevalla katkenneella oksalla. He työnsivät oksan pään puun alle ja suuri joukko sanoja alkoi painaa oksasta. Loput kiskoivat Haltijaa olkapäistä. Viimein puu antoi periksi ja luovutti Haltijan.
   – Huhuh, se meinasi viedä sinut mukanaan, mokoma vanha koivu.
   – Ei se ollut hopeakoivun vika, olin väärässä paikassa, kun se antoi periksi.

Sanat raahasivat Haltijan sisälle takkatulen ääreen ja riisuivat tältä sadevaateet. Eivät ne mitään olleet auttaneet, Haltija oli yhtä märkä kuin sanatkin. Onneksi jalka ei ollut kai poikki.
   – Kyllä minä vielä ihmettelen, mitä varten sinun piti  tuollaiseen myrskyyn ängetä.
   – Kävin sanomassa hyvästit hopeakoivulle, tunsin luissani, että se on lähdössä. Meillä on ollut pitkä yhteinen matka. Sitä paitsi, minulla on myrsky veressä, se aina vetää minua puoleensa kuin magneetti. On vain mentävä, vaikka en haluaisi.
   – Miten niin veressä, myrskyääkö sisälläsi koko ajan?
   – Jotain sellaista kai. Se johtuu siitä, että kun synnyin, oli kauhea loppukesän myrsky. Kuu peitti silmänsä ja antoi myrskyn temmeltää. Muori oli ihan hukassa, kun kukaan ei päässyt häntä auttamaan. Metsätie oli poikki, kun puita kaatui. Suuris oli hakemassa apua, mutta ei hänkään päässyt takaisin. Niin myrsky auttoi minut maailmaan, mutta jäin jotenkin sen valtaan. Aina kun tulee myrsky, en voi sille mitään, että minun täytyy lähteä ulos ja antaa myrskyn riepotella minua.