maanantai 14. joulukuuta 2015

Aamulla on runon aika

Korvat vinksuvat
jalat pistelevät
lamppu surisee
onko sitten ihme
etten saa äänistä selvää

Sanat käpertyvät piiloon

Jos istun yöllä kolmelta
runotuolissa ja odotan
miten sanat kehtaavat
paeta ja jättää minut yksin
tulisivat rohkeasti esiin
sanoisivat: mene nukkumaan
Aamulla on runon aika

Niin pieni, niin outo

Sytytän kirkasvalolampun
on aamun aika
hiljainen odotus
Valkoinen paperi irvistelee
reunat käpristyvät pystyyn
keskellä kuin kehto
valmiina pienelle sanalle

Kipu tulee aaltoina
synny synny jo
sinä pieni
ensimmäinen
Valahdat syliin elottomana
huudamme yhtä aikaa
minä säikähdyksestä
- niin kai sinäkin

Kylmän käden läimäys
pelottava toivotus tähän maailmaan
Sinä hengität sittenkin
voi sinua, niin pieni
niin outo, uusi
ih lei Urgas

tiistai 8. joulukuuta 2015

Silmukka, silmukka, kierre




Keinutuoli narahtaa
Silmukka silmukka kierre
Mummo virkkaa elämää
Lapset maailmalla
äänet vaijenneet
silmukka silmukka kierre
kerä kierähtää lattialle
lanka vierii kauas

Uusi mummo virkkaa
sanoista ketjua
muistaa pehmeän sylin
hymyilee
heittää sanojen ketjun eteenpäin
ja miettii
Mitä lapsenlapsi muistaa
miten hän virkkaa elämää
kännyllä ja tabletilla

lauantai 5. joulukuuta 2015

Hätä (tarina 8)


Haltija ja sanat istuivat takan ääressä juomassa iltateetä. Oli rauhallinen ja unettava tunnelma. Yksi ja toinen pikkusanoista jo haukotteli.
   – Ilta alkaa hämärtyä, menkääs nyt iltapissalle, kohta käydään nukkumaan.
   – Kai sinä kerrot taas jotain iltasaduksi, kysyy pikku Satu.
   – Oletko sinä aina ollut tuollainen iso ja tietävä, ihmettelee Muisto.
   – Voi kuule, minä olen ollut aikamoinen räkänokka aikoinani.
   – Ei sitä uskoisi, kun olet niin viisas nykyisin. Etkö koskaan tehnyt mitään hassua tai eikö sinulle sattunut mitään kommellusta?
   – No sattui, kuule montakin kertaa. Mutta nyt ensin ulos pihan perälle kaikki, sitten kerron.

Jopa tuli vipinää, kun kaikki sanat ryntäsivät kilpaa hämärällä polulle. Pienimmät tarrautuivat isompien kylkeen, koska heitä alkoi jo pelottaa ja metsän varjot alkoivat liikkua ja heistä tuntui, että tuhat silmäparia seurasi heitä. Hetkessä joukko oli jo sisällä odottaen Haltijan tarinaa.
   – Tämä tapahtui silloin, kun olin kai neljä-viisi-vuotias. Olin jo mielestäni reipas haltijanalku ja osasin monenlaista. Muori oli tosin usein eri mieltä, mutta ei se minua haitannut. Kerran olimme naapurikivikossa syntymäpäivillä ja minulle tuli hätä, oikein iso hätä. Menin Muorin kylkeen kihnuttamaan ja kuiskasin hänelle, mikä on ongelma. Muori sanoi, että sinähän olet jo noin iso, kyllä sinä pärjäät. Minä lähdin tomerana talokiven taakse polulle ja siellä istuntopaikkaan. Alkoi olla jo aika kiire ja loppumatkan suorastaan kipitin.
   – Muistattekos, mitä laitoin huussin oveen, kun te muutitte tänne?
   – Sinä laitoit sellaisen palikan, joka liikkuu eteen ja sivuun. Se pitää oven kiinni, kun kukaan ei ole siellä ja samalla paljastaa, onko joku sisällä.
   – Hyvä Nokkela, niinpä juuri. Mutta siellä kylän huussissa olikin se palikka niin korkealla, että en ylettynyt siihen millään. Varvistin ja varvistin, mutta en ylettynyt. Se varvistaminen oli huono juttu, koska kun oikein pinnistin ylöspäin, jotain alkoi tunkea alaspäin ja ulospäin. Minulta tuli kakat housuun.  – Shhh! Hiljaa, ei nyt mitään hihityksiä. Tarina jatkuu. No minä seisoin siinä onnettomana, kun en voinut tehdä mitään. Onneksi isoveljeni tuli katsomaan, mikä hätänä ja haki sitten Muorin pelastamaan minut. Kyläpaikasta löytyi varahousut ja niin selvisin taas jatkamaan juhlia.

Kun näytti siltä, että tarina loppui, porukka räjähti makeaan nauruun.
   – Ei millään uskoisi, että sinulle voisi sattua tuollaista, nauroi joukko yhteen ääneen.
   – Kyllä vaan sattui ja paljon muutakin, mutta nyt kaikki nukkumaan, ei enempää tarinoita tänään. Uni kaikkoaa, jos innostutte liikaa.
   Peittojen alta kuului vielä hihitystä, mutta pian oli hiljaista, vain Haltijan tuolista kuului välillä kahinaa ja narahtelua. Haltija vaipui muistojen valtaan, kunnes pää notkahti sivulle ja Haltija heräsi. Hän hiipi hiljaa omaan sänkyynsä.


tiistai 1. joulukuuta 2015

Myrsky (tarina no 7)





Oli kauhea myrsky. Tuuli vinkui ja puut hakkasivat ovea. Nekin olisivat halunneet tulla Runokivelle sisään lämpimään takkatuleen ääreen. Sanat kyyhöttivät tulen ääressä peloissaan. Luonto näytti voimansa. Pikkuiset sanat tiesivät, että kivi on vahva, mutta kaikki puut eivät. Vanhat puut joskus väsyivät ja antautuivat myrskylle.
   – Mitä ihmettä sinä teet, Haltija, kysyi Pieni Jos. Hän näki Haltijan pukevan päälleen vihreän sadetakin ja ottavan lyhdyn käteensä.
   – Et kai sinä lähde tuonne myrskyyn? huolestui ja Huolikin. Siellähän on jo ihan pimeääkin ja tuuli sammuttaa lyhtysi.
   – Menen vain pienelle kierrokselle, ei teillä ole täällä mitään hätää.
   – Mitä jos myrsky luulee sinuakin vanhaksi ja tempaa sinut mukaansa?
   – En minä niin vanha ole, minä olen vankka vielä, koetapas tuota käsivartta.
   – Pikku Jos puristi Haltijan käsivartta ja totesi sen aika jänteväksi, mutta silti häntä epäilytti vielä. – Etkö voisi mennä aamulla, sitten kun on valoisaa ja myrsky mennyt pois?

Haltija jatkoi pukeutumistaan, veti sydvesterin piukkaan päähänsä ja kuminauhan leuan alle, tukkapehko pilkisteli sieltä ja täältä. Tuuli oli tempaista oven Haltijan kädestä, kun hän syöksyi myrskyyn. Sanat istuivat hiiren hiljaa, niitä pelotti. Oksia tippui katon päälle ja jokainen jysäys kaikui kivisiä seiniä pitkin.


   – Kuulitteko?, kuiskasi Huoli.
   – Mitä, mitä, en minä mitään kuullut, ihmetteli Huoleton.
   – Minäkin kuulin jotain, joku huusi, sanoi Jos.
   – Kaikki olivat taas hiiren hiljaa ja silloin myrskyn seasta kuului: Apua!
   – Se on Haltija, mitä hänelle on tapahtunut. On pakko mennä katsomaan.
   Sanat vilkuilivat toisiaan. Kuka uskaltaisi lähteä. Viimein kiintymys Haltijaan sai heidät kaikki säntäämään ulos. He eivät muistaneet edes pukeutua, vaan syöksyivät pimeyteen.
   – Haltija, missä sinä olet?
   – Täällä, kuului jostain.
   – Missä täällä?
   – Hopeakoivun lähellä.
   – Mikset tule pois? Tule jo sisälle! Oletko loukannut?
   – Hopeakoivu kaatui ja jalka jäi alle. Tulkaa auttamaan.
   – Sanat yrittivät suunnistaa Haltijaa kohti, mutta pimeydessä, rankassa sateessa ja tuulessa se ei ollut niin helppoa.
   – Huuda meille Haltija, niin löydämme sinut.
   Haltija huhuili koko ajan ja niin sanat löysivät perille kompastellen ja itku kurkussa. He yrittivät siirtää koivua, mutta eiväthän he jaksaneet sitä siirtää. Itkien ja peläten he yrittivät keksiä, mitä tehdä. Yksi suurista sanoista keksi, että yritetään vääntää koivua vieressä olevalla katkenneella oksalla. He työnsivät oksan pään puun alle ja suuri joukko sanoja alkoi painaa oksasta. Loput kiskoivat Haltijaa olkapäistä. Viimein puu antoi periksi ja luovutti Haltijan.
   – Huhuh, se meinasi viedä sinut mukanaan, mokoma vanha koivu.
   – Ei se ollut hopeakoivun vika, olin väärässä paikassa, kun se antoi periksi.

Sanat raahasivat Haltijan sisälle takkatulen ääreen ja riisuivat tältä sadevaateet. Eivät ne mitään olleet auttaneet, Haltija oli yhtä märkä kuin sanatkin. Onneksi jalka ei ollut kai poikki.
   – Kyllä minä vielä ihmettelen, mitä varten sinun piti  tuollaiseen myrskyyn ängetä.
   – Kävin sanomassa hyvästit hopeakoivulle, tunsin luissani, että se on lähdössä. Meillä on ollut pitkä yhteinen matka. Sitä paitsi, minulla on myrsky veressä, se aina vetää minua puoleensa kuin magneetti. On vain mentävä, vaikka en haluaisi.
   – Miten niin veressä, myrskyääkö sisälläsi koko ajan?
   – Jotain sellaista kai. Se johtuu siitä, että kun synnyin, oli kauhea loppukesän myrsky. Kuu peitti silmänsä ja antoi myrskyn temmeltää. Muori oli ihan hukassa, kun kukaan ei päässyt häntä auttamaan. Metsätie oli poikki, kun puita kaatui. Suuris oli hakemassa apua, mutta ei hänkään päässyt takaisin. Niin myrsky auttoi minut maailmaan, mutta jäin jotenkin sen valtaan. Aina kun tulee myrsky, en voi sille mitään, että minun täytyy lähteä ulos ja antaa myrskyn riepotella minua.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Pikku kuusi (Tarina no 6)






   – Mikä sinun on Haltija?
   – Minä suren.
   – No sen minä huomaan, mutta mitä sinä suret. Pyydänkö kaverit tänne piristämään sinua? Osaamme paljon temppuja.
   – Älä pyydä, on surtava rauhassa.
   – Niin, no, tietenkin, mutta eikö pikkuinen sureminen riittäisi. Mitä sinä sitten suret, kun se vaatii noin suuren surun?
   – Minä suren pikkuista kuusta, tai ei se enää niin pienikään ollut, mutta sitä kuitenkin. Siitä olisi tullut suuri kuusi, siksi se vaatii suuren surun.
   – Miksi siitä ei sitten tullut suurta kuusta.
   – Koska minä en antanut.
   – Mitä varten?
   – Kun se ei mahtunut tuonne ja sitten minä leikkasin sitä.
   – Eikö kuusia saa leikata?
   – Saa, saa, mutta minusta ei sittenkään saa. Kuusen pitäisi saada kasvaa sellaiseksi, kun se on syntynyt kasvamaan. Kuten ihmisenkin.
   – Eikö ihminen sitten saa, entä haltija, entä kirjaimet?
   – Minua alkoi surettaa siksi, että kun leikkasin kuusta, tunsin, miten se värisi ja sitä sattui.
  – Kuustako?
  – No sitä. Muistin kaikki tilanteet, jolloin pienenä en saanut kasvaa sellaiseksi kuin oli tarkoitettu. Minua leikattiin sieltä ja täältä, jotta kasvoin tietyn malliseksi. Olisin halunnut kasvaa ihan erilaiseksi. Miksi minun piti kasvaa juuri sellaiseksi, kuin Muori ja Suuris halusivat. Miksi minulta ei oikeasti kysytty? Nyt minulta puuttuu osia sieltä ja tunnetta täältä. Minä en ole sellainen minä, kuin minä olisin, jos olisin saanut kasvaa vapaasti.
   – Isokirjain sanoo, että meistä kirjaimista tulee kurittomia, jos meitä ei laita järjestykseen.
   – Niin tuleekin, mutta kurittomuus on usein luovuutta, jos se ei ole ilkeyttä. Ei saa tehdä pahaa toiselle, mutta tuntuu pahalta, kun tehdään pahaa itselle.
   – Missä se kuusi nyt on? Miksi se on poissa? Miksi tuossa on tuollainen raja?
   – Kuusi on mennyt rajan taa. Minä katkaisin sen kokonaan, koska en enää halua leikata sitä, mutta ei se mahdu tuossa portin pielessäkään kasvamaan. Oli suuri virhe istuttaa tuohon kuusi, vaikka tiesin, että se kasvaa liian suureksi. Mutta en ymmärtänyt, että sitä koskisi noin paljon tuo leikkaaminen. Minä suren kuusta, mutta yhtä paljon minulla on paha mieli siksi, että tein virheen. Virhettäkin saa surra, siten muistaa toimia paremmin ensi kerralla.
   – Tuossa on nyt tyhjä paikka.
   – Niin on. Jätän sen tyhjäksi, että muistan virheeni.
   – Haltija!
   – Niin? Jos jätät tämän tyhjäksi, niin suretkin ikuisesti. Ei se ole hyvä. Me kirjaimet haluttaisiin, että sinulla olisi hauskaakin välillä. Etkö voisi istuttaa tuohon jotain, mikä siihen sopisi. Aina kun katsot sitä, ajattelet, että hyvä kun vaihdoin tuon tuohon kuusen tilalle.  – Istuta jotain, mistä saat suun makeaksi ohi mennessäsi.
   – Tuo on niin varjoisa paikka, ei siinä taida mikään sellainen pensas kasvaa, mistä syötävää saisi. Tai, no, olen kuullut sellaisesta marjasinikuusamasta. Kuusama...melkein kuin kuusi...ymmärrätkö, se muistuttaisi kuusta, mutta ei enää satuttaisi sitä.
   – Saako niitä marjoja popsia joku muu ohi kulkiessaan kuin sinä?
   – Saa.
   – Kiitos Haltija! Nyt sinä hymyilet jo. On niin hauska nähdä, kun kurttuiset kasvosi menevät tuolla lailla hauskasti poimuille ja silmät menevät sirriin.
   – Voi sinua pikku r, joskus minusta tuntuu, että olet jo aika viisas ja iso R.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Uni säpsähti hereille (tarina no 5)

Trallallaa...tral-lal-laa...





Haltija runoja metsästää
eikä yhtään puuta metsässä nää,
kannot on kääntänyt nurin niskoin,
juurien alta runoja kiskoo...



   — Hiljaa mokomat, en minä tuollaista riimittelyä etsi, sitä paitsi viimeinen riimi ei ole täsmällinen, puhumattakaan alun sananlaskusta. Olen äkäinen leikinlaskustanne ja siitä, että runoja ei ala tulla ja tämä on sentään Runokivi.
   — Mutta runoissa pitäisi olla uusia ilmaisuja, niin olet sanonut. Me vain yritimme auttaa sinua alkuun, älä nyt hermostu.
   Sanat kerääntyvät yhteen ja supisevat jotain keskenään. Ne eivät ole oikein tyytyväisiä, koska Haltijan leikkimieli hävisi sen tien kuin tulikin.
   — Turha sipistä, kuulen minä kumminkin. Mutta ajatelkaa nyt: — Runokivi, eikä yhtään runoa! Tämän pitäisi varmaan olla Tarinakivi? Mahtaako runoja enää ikinä tulla? Jospa tekisi uuden kyltin tuonne kiven päälle? Mitä te siitä sanoisitte? No, joko ollaan hiljaa! Eikö sanoja tipu? Menkää nyt sellaiseen järjestykseen, että minäkin ymmärrän. — Vaikka olenhan minä aina tiennyt, ettei minusta mitään kunnon runoilijaa tule. Kun kerroin Haltijamuorille jo silloin nuorena, että haluaisin runoilijaksi, niin arvatkaa, nauroiko hän. Sitten otti luudan ja läimäytti sillä takamuksille ja sanoi, että siinä sinulle runoa ja nyt puita hakemaan. Itku kurkussa menin metsään. Siellä puut kuiskivat, että älä uskoa muoriasi, tuuli tuo sanoja ja maa kantaa, kyllä sinä vielä ehdit, usko itseesi. Mutta usko on ollut lujilla jo vuosikymmeniä. Joskus syntyy jokin pieni runo, mutta sitten taas ei yhtään pitkään aikaan. Miten tässä nyt uskoisi itseensä?
   — Luepas uudelleen se edellinen kappale, eikö siinä ollut juuri näistä vastustajista ja vähättelijöistä. Sinun pitäisi päästä irti niiden vallasta. Tehtäviä tekemään vaan, ei nyt muu auta. Jotain sinun piti kirjoittaa monta kertaa, mutta sinä mutisit itseksesi, ettet sinä mokomia hassutuksia. Nyt kynä kauniiseen käteen ja kirjoittamaan. Haluatko joskus runoilijaksi? On siis tehtävä mitä käsketään.
   Sanat seisovat tomerana rivinä edessäni ja yksi tuo kirjaa, jossa tehtävät ovat.
   — No, anna tänne, minä vähän katson, mitä muuta siellä on. Mitään tyhmää en ala kyllä tehdä.


Haltija heräsi kangistuneena tuolistaan. Taas hän oli nukkunut kesken ajatustensa. Tulikin oli jo hiipunut takassa ja oli lähes pimeää. Haltija ei halunnut herättää sanoja, vaan lähti hiipimään hiljaa kohti uninurkkaansa.
   — Auts!
   — Anteeksi, en huomannut, että nukuit siinä.
   — Mitä sinä täällä tähän aikaan hiippailet?
   — Uni säpsähti hereille kuin lepakko, vastasi Haltija.
   — Pst! Haltija!
   — Niin, hauuuh?
   — Tuo kuulosti ihan runolta, etkö huomannut.
   — Mitä minä sitten sanoin?
   — Sanoit, että uni säpsähti hereille kuin lepakko..
   — Hmm. Niin, se voisi olla pieni alku, hmm...siinä on kyllä jotain. Miten se voisi jatkua? Miksi lepakko säpsähti hereille? Koska se lähti öiselle lennolleen.
   — Niin juuri, hyvä hyvä.
   — Mutta ei yhdestä säkeestä runoa synny.
   — Ei, mutta yöllä haltijat ovat herkimmillään, mieti, mitä muuta yöllä voi tapahtua. Liikkuuko joku, huutaako joku?
   — Pöllö huusi. Pieni metsähiiri höristi suuria korviaan ja livahti juuren alle. Minä kompastuin sanaan ja se parahti...ei ei..jotain syvällistä pitäisi nyt tulla, jokin huomio itsestä, jonka sitten voi tulkita monella tapaa..
   — Mene takaisin pimeään istumaan, ehkä se sitten tulee.
   — Minä kokeilen, mutta tuskin tästä mitään tulee. En muista edes alkua enää.
   — Muistat sinä.


Uni säpsähti hereille kuin lepakko
ja lähti öiselle lennolleen.
Pöllö huusi.
Pieni metsähiiri höristi suuria korviaan
ja livahti juuren alle.
Öiset haamuni nousivat koloistaan,
ne tanssivat ympärilläni
ja ilkkuivat:
runoilija, runoilija...
Huitaisin ne pois
ja menin selkä kumarassa vuoteeseen.



   — Haltija!
   — Hmm...
   — Siitä tuli hyvä runo!
   — Hmm








Miten olen läsnä

Tässäkö olen
Tämäkö on minä
vai se siellä syvällä
jonne pääsen vain maalaamalla

Miten olen läsnä
tässä hetkessä
jos olen ikuisuudessa
siellä syvällä

Ei ole aikaa ei paikkaa
ei kipua ei murhetta
Mitä syvemmälle pääsen
sitä vaikeampi on palata

Miten olen läsnä
tässä hetkessä
jos en halua palata

Vuohipaimen

Vihreää teetä ja hunajaa
Nouseva aurinko kutsuu vuorille
vuohet odottavat kaitsijaansa
eväsreppu olalle
leipäpala ja muki maitoa varten

Pilvet vapauttavat vuoret
aurinko hiipii rinteitä alas
kostea ruoho pesee vanhat varpaani
Tässä on hyvä rinne vuohille
puro kiemurtelee kivien lomassa
oliivipuu on kätkenyt juurensa

Minunkin juureni
ovat syvällä näillä vuorilla
palaan tänne vuosisatojen takaa
saan rauhan ja levon

Hiljainen tuulen kahina
tämä valo valo
Mutta kuka tämän kirjoitti
- vieraalla käsialalla

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Treffit taiteilijan kanssa (tarina no 4)


Kun olin istunut kiveni sisällä monta päivää kirjaa lukien tulin kohtaan, missä käskettiin lähtemään treffeille taiteilijan kanssa, yksin, siis minun itseni kanssa. Kun aloin laittaa ulkovaatteita päälle ja vetäisin reuhkani harmaan tukkani suojaksi, sanat alkoivat kysellä, että minne menet. No, ulos vaan, vastasin epämääräisesti. Tuntui liian hullulta sanoa, että minulla on treffit itseni kanssa.
   
Koko joukko alkoi ängetä mukaani, mutta sanoin ärtyneesti, että menen yksin. Huomasin, että sanat olivat aika hämmentyneitä, koska ne eivät olleet tottuneet, että puhuin niille sillä lailla. Mutta oli vaikea tilanne, täysin uusi minulle. Kun ne vaan alkoivat seurata minua, niin sanoin, että nyt saatte vapaahetken, saatte tehdä mitä huvittaa, mutta rantaan ette saa yksin mennä, eikä tulta saa sytyttää.

   — Saako kirjoihin koskea, kysyi yksi heti. 
   — Hmm...no tämän kerran, mutta tosi varovasti. Ne ovat vanhoja kirjoja, uusia ei saa enää mistään. Paitsi tuo uusi, siihen ei saa koskea, oikeastaan taidan ottaakin sen taskuun, voin tarvita sitä ulkona.  
   — Kirjaa ulkona, miten sinä olet niin kummallinen tänään?
   — Kerron sitten myöhemmin, en oikein itsekään tiedä tätä juttua vielä. En minä kauaa viivy.

Kävelin hiljaa metsässä. Alkoi tulla rauhallinen ja hieno olo. Katselin pitkän aikaa mustarastaan touhuja, sitten löysin muutaman vadelman omaankin suuhuni. Aikani ihmeteltyäni, että mitkä ihmeen treffit nämä nyt ovat, istuin kivelle metsän reunaan. Silloin viereiseltä kiveltä kuului pieni ääni: 
   — Minusta näillä treffeillä pitäisi olla hauskaa.
Vieressä kökötti pieni Haltija, muuten kuin minä, mutta lapsi vielä, mutta miten sillä oli jo harmaa parta.
   — Mitä sinä tiedät taiteilijatreffeistä?
   — Tiedän tietenkin, koska minä olen se toinen, jonka kanssa sinulla on treffit.
   — Oletko sinä taiteilija?
   — Olen, sinun sisäinen taiteilijasi.
   — Minun? Onko minulla taiteilija sisällä?
   — On, on, etkö sinä ole lainkaan lukenut sitä kirjaasi? Mutta minusta pitäisi olla hauskaa, en minä tällaisesta istumisesta välitä.
   — Mitä sitten haluaisit tehdä?
   — Jotain jänskää, mennä vaikka koskelle hyppelemään.
   — No hyppelemään ei nyt ainakaan. Tai no, silloin nuorena hyppelin kyllä tuolla alajuoksun kivillä. Ne ovat aika liukkaita. Mahtaako se olla hyvä ajatus.
   Pikkuhaltijan silmät loistivat ja hän pomppasi pystyyn innoissaan. — Se kuulostaa paljon paremmalta. Mennään, mennään, minä olen hyvä hyppimään.

Kosken pauhu kuului alajuoksulle asti ja vesi oli aika ylhäällä. Kivet olivat juuri ja juuri veden pinnalla. Liukkailtakin ne näyttivät. Katselin huolestuneena taiteilijahaltijaa ja kysyin, että eikö katseltaisi vain täällä rannalla. 
   — Ei, ei, katso, tuonne pikku saarelle pääsee kiviä pitkin.
   — Tiedänhän minä sen, olen nuorena monta kertaa sinne kipittänyt.
   Ennen kuin ehdin eitä sanoa, pikkahaltija jo hyppeli kiveltä toiselle. Olin niin huolissani hänestä, että ajattelematta mitään aloin hyppiä hänen perässään. Ykskaks olimme jo saarella. Tutkimme koko saaren ja kerroin, miten siellä aikoinaan oli pieni kalavaja. Siellä söin aina evääni ja joskus onginkin. Pikkuhaltija lipoi huuliaan, mutta nyt ei ollut eväitä, koska en ollut osannut tällaiseen varautua.
   — Ota ensi kerralla eväät mukaan, minulle muistutettiin.
   Ahaa, ensi kertakin tulee, mietin itsekseni. — Eikö lähdettäisi jo takaisin, pelkään että sanat laittavat kotikiveni ihan remonttiin tällä välillä.
   — Mennään vaan, voin tulla moikkaamaan niitä. Me kyllä tunnemme toisemme, olemme ennenkin leikkineet yhdessä.
   — Leikkineet?
   — Niin, sanojen kanssa pitää leikkiä, kuten minunkin kanssani.

Miten takaisin päin meno olikin paljon vaikeampaa kuin saarelle tulo. Kivet olivat liukkaita ja kauempana toisistaan. Oli jäljellä pari kiveä, kun jalkani lipsahti ja tupsahdin märkään, kylmään veteen. Sain kiinni vedessä törröttävästä oksasta, niin ettei vesi vienyt minua mennessään.
   — Apua, apua, huusi pikkahaltija ja siinä samassa sanat hyppivät esiin puiden takaa. Eivät ne missään kotikivessä olleet, vaan olivat mokomat salaa seuranneet minua, tai siis meitä. No, hyvä oli, että olivat. Ne tekivät nopeasti jonon ja viimeinen nappasi kädestäni kiinni. Yhteisvoimin ne saivat minut kuiville. Olin likomärkä, mutta sisälläni tuntui jotain ihmeen lämmintä.
   — Missä pikkuhaltija on, kysyin?
   — Kuka, ei täällä ketään ole, sanat vastasivat.
   — Onneksi tulimme juuri. Mitä ihmettä sinä vanha mies menet tekemään? Et sinä enää mikään pikkupoika ole. Eikö sitä voisi kuvitella ja muistella vaan, pitääkö kaikki ottaa niin kirjaimellisesti?


tiistai 24. marraskuuta 2015

Räpyttelen räpyttelen

Viimeinen poikanen pesästä
räpytteli räpytteli
Ensimmäinen avoin nokka saa aina kaiken

Räpyttelin räpyttelin
osuin alimmalle oksalle
Kuusen kipeä koti
tuulen lempeä laulu

sitkeä kuin voikukan juuri
räpyttelen räpyttelen

Kolkutan ovelleni
mutta kukaan ei kuule

Päivät kiitävät
minä roikun mukana
levitän siipeni
enkä suostu jäämään jälkeen

menneisyys on aarre
menneisyys on taakka

Olen sulkenut oven

Kirjan kimpussa (tarina 3)


Jo monta päivää olen istunut Runokiven sisällä lukien uutta ihmeellistä kirjaa. Välillä olen tarttunut sulkakynääni ja sanat ovat hyppineet vuorotellen paperilleni. Niillä näyttää olevan oikein kilpailu siitä, kuka pääsee seuraavaksi. Ja auta armias sitä kihinää ja vikinää, kun joku pääsee kaksi kertaa lähes peräkkäin. Olen kirjoittanut uskollisesti vaaditut aamusivut, mutta niistä en voi kertoa, koska niitä ei saa itsekään lukea kahdeksaan viikkoon. Mutta kirjoittaa pitää kolme sivua.
   Pitää kiukutella ja kirjoittaa siitä, mikä harmittaa, sitten muistellaan lapsuutta ja niitä tapahtumia ja ihmisiä, jotka ovat olleet kirjoittamisen tai muun luomisen tiellä. Tai mitkä ovat saaneet sisimpään syntymään lukon, joka estää kirjoittamasta.
   Kyllä minullakin oli ongelmia silloin, kun olin tavallinen metsän hiippailija, ei minulla ollut selvää tehtävää. Tai olisi ollut, jos olisin saanut tehdä, mitä olisin halunnut, mutta kaikki kivet sanoivat, ettei noin pieni voi olla mikään haltija, Runokiven nyt ainakaan. Pitkä tie on ollut, ja vaati itseluottamusta, että sain yhden kiven houkuteltua kodikseni ja sitten sain sen vakuuttuneeksi siitä, että meistä tulisi hyvä pari. Paljon runoja syntyi ja lopulta kivi suostui, että sain laittaa oven päälle kyltin "Runokivi".

Mutta sitten virta nousi ja pääsi sisälle asti. Se sammutti hehkun, joka tarvitaan, että runoja syntyy. Meni pitkä aika ja hiukseni hopeoituivat, mutta runoja ei tullut, kunnes tuli tämä uusi tulva ja sanat tekivät kepposensa minulle. Nyt uskon, että tämän kirjan avulla saan runot takaisin. On jo ollut sellaisia vilahduksia ja jokin lause on melkein kuin runo, mutta ei vielä.
   Teen ahkerasti tehtäviä ja luen kirjaa. Joku päivä yllätän sinut ja löydät täältä runon. Silloin olemme oikea Runokivi taas.


maanantai 23. marraskuuta 2015

Keinun elämänlangassani

Varjot kiertävät kehää
jokaisen rinnalla valo
keskellä kaikki tiivistyy
syntymäksi, elämäksi, kuolemaksi

Keinun elämänlangassani
eteen, taakse, ympäri,
kohti tähtiä, alas
huomenna jännitys tiivistyy

Lääkkeet poistetaan kokeiden ajaksi
Tiedän etten pärjää edes 12 tuntia
silti on jatkettava
haparoivin askelin ylihuomiseen

kunnes aurinko nousee
astun tuttuihin askeliin
ja olen taas kotona
minussa

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Vesi nousee (Tarina 2)


Istun runokiven katolla. Sanat ovat kiivenneet mukanani, ne pitävät toisiaan tiukasti kädestä ja kurkkivat hämmentyneinä alas. Niin minäkin katson ja ihmettelen.
     Vesi nousee ja nousee runokiven ympärillä. Virta on kaukana kivestä, eikä se ole pitkään aikaan tavoitellut kiveä, eikä sanoja. Onko tämä nyt käsitettävä symbolisesti, että suuri virta sanoja tempautuu kohta vai onko tämä luonnon väkevä vastaisku? Aina pyydämme luonnolta, monet eivät edes pyydä, eivätkä kysy lupaa, vaan ottavat haluamansa väkisin. Luonto on ollut kärsivällinen, mutta nyt ympäri maailmaa luonto osoittaa mieltään.
     Istumme sanojen kanssa hiljaa kivellä. Vedän sanat tiiviisti luokseni, en halua että yksikään putoaa. Onneksi kivemme ovi on tiivis, vesi ei pääse sisälle. Mietin vain, mitä olisi tapahtunut, jos emme olisi juuri olleet mustikassa ja poissa kotoa. Hmm...kenties olisi ollut parempi, että nyt olisimme sisällä lämpimässä, emme kenties huomaisi mitään, vaan joisimme teetä kaikessa rauhassa. Onko parempi, jos ei tiedä, vai pitääkö/haluanko sittenkin tietää? Muutamat sanat  nyökyttelevät ja toiset puistelevat päätään. Kumpaan ajatukseen he ovat vastaamassa?
     Irralleen päässyt vene ajelehtii runokiven ohi, nappaan keulasta roikkuvasta köydestä kiinni ja sidon veneen savupiippuumme. Kotiamme emme jätä, sillä eihän sitä tiedä, minne vene ajelehtii, minne se meidät kuljettaisi. Voihan olla, että virta veisi meidät vieraaseen maahan, missä kukaan ei tuntisi sanojani eikä ymmärtäisi niitä. Parasta pysytellä oman kiven katolla ja odottaa, mitä tapahtuu. Nälkäkin alkaa olla. Olisipa edes onki? Ehdin vain ajatella, kun sanat jo muodostavat tiiviin jonon, joka ylettyy varastokivelle asti. Yksi sana pujahtaa oven raosta sisään ja pian joukko palaa luokseni ylpeästi onkea kantaen.
     Kiitän sanoja kovasti ja alan hämmentyneenä ymmärtää, että sanathan ovat vallassani. Voisin pyytää niiltä lisää apua tilanteeseen. Heitän kohon keinumaan aaltoihin kiven juuressa ja istun ja mietin. Kaikki sanat istuvat käsi poskella ja tuijottavat hartaasti kohoa. Koho nytkähtää, kunnes jokin alkaa vetää sitä vastavirtaan.



Vesi väreilee runokiven ympärillä ja jokin kuljettaa kohoa kauemmas ja kauemmas. Sanat ovat kumartuneena eteenpäin ja sipisevät jotain kiihkeästi keskenään. Tekee mieli kiskaista koho vimmatulla voimalla ylös, mutta pelkään, että siima katkeaa ja salaisuus lipuu virran mukana mereen. Ei, nyt on oltava kärsivällinen. Istun ja odotan. Yritän vaivihkaa hivuttaa onkea lähemmäs, mutta saalis ei anna tuumaakaan periksi.
    Vesi alkaa laskea pikkuhiljaa ja aurinkokin tulee esiin säkenöiden veden pinnalla. Mikä kärsivällisyyskoulu tämä on, mietin, mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Olen ajatuksissani, kunnes sanat alkavat tuuppia minua ja osoittavat sormellaan jotakin. Kaukana häämöttää jokin kumma otus. Koho väpättää ja tuntuu kuin otus laittaisi jotain koukkuun. Sitten tämä punakorvainen häviää ja siima vapautuu.
  
Alan vetää kohoa pikkuhiljaa lähemmäs. Edelleen tuntuu painoa, mutta vastus ei ole enää niin luja. Jokin väpättää kummasti, mutta ei molski eikä pyrski kuten kala. Sanat kerääntyvät kiihkeinä ympärilleni nähdäkseen, mitä tapahtuu.
    — Varokaa nyt, ettei kukaan putoa!
Lähimmät sanat alkavat keriä siimaa ja auttaa minua. Viimein näemme, että koukussa on kirja. Tuijotamme hölmistyneinä. Kirja, mitä se tekee vedessä, kuka sen laittoi koukkuuni? Mitä tämä tarkoittaa?
   "Tie luovuuteen" lukee kirjan kannessa. "Henkinen polku syvempään luovuuteen". Tekijä näyttää olevan Julia Cameron. Sanat nauravat kippurassa, ne luulivat, että koukussa on saapas, mutta kirja on niiden mielestä yhtä hauska saalis.
   — Mitä te tiedätte tästä kirjasta?, kysyn niiltä. Sanat näyttelevät viatonta, mutta olen varma, että niillä on ollut sormensa pelissä.
   — Hyvä on, sanon sanoille, otan kyllä selvää, miksi tämä minulle annettiin. Kaappaan kirjan kainalooni ja alan kavuta alas kiven seinämää. Vesi on jo laskenut aika paljon ja avaan varovasti oven, vain pieni loraus vettä livahtaa lattialle. Istun runotuoliini, sytytän lampun ja avaan kirjan.



Yksin runotuolissa (Tarina 1)






Käperryn kiven sisään. Istun runotuoliin ja odotan tulevatko sanat, näinkö unta, kuulinko harhoja, oliko lupaus oma toiveeni.
     ...Hups...älkää nyt yhtä aikaa rynnätkö, hyvä on, hienoa että tulitte, mutta ettekö voisi jotenkin järjestäytyä, silla lailla kuin alakoulussa, kun opettaja soitti rapuilla kilikelloa, tai mikä lie lehmänkello se silloin oli. Viimeiset oppilaat juoksivat jonon perälle, kuten nyt tuolta viipottaa vielä pari sanaa.
     Olen niin kaivannut teitä, tulkaa syliin kaikki, halataan kunnolla ja mietitään, saisiko teistä jotain järkevää. Sorry, ei järkevää, älkää nyrpistelkö, en minäkään halua järkevää, haluan jotain sellaista jännää, sellaista, mistä ei oikein tiedä, onko se siellä vai täällä, sellaista mikä kiehtoo, ihmetyttää ja kutsuu. Mitäs tästä ajatuksesta pitäisitte? No, no, eipäs tuupita, kaikki pääsette aikanaan etusijalle ja mukaan. Nyt on sellainen tunne, että tämä runotuolini alkaa aivan kihelmöidä sanoja.
     Kukaan ei näe, että tämän tavallisen kiven sisällä on runotuoli, siinä istuu omituinen tyyppi, tukka hapsottaen otsalla, sulkakynä kädessä ja kirjoittaa. Kynttilä loimottaa keskellä päivääkin. Kiven sisällä on lämmintä ja kodikasta. Kivi on paljon pehmeämpi sisältä, mitä olisin uskonut, ihmeen tilavakin tämä on, sanoja on edessäni suuri joukko. Pitäisikö minun alkaa teitä järjestää, ettekö voisi järjestäytyä hienoksi runoksi ihan itse, minä vain kirjoittaisin.
     Niin, niin, runoja minä toivon, joskus pieni tarinakin on ok, mutta tämä on runotuoli, ettekö huomanneet ovella kylttiä. No ettepä tietenkään, kun ryntäsitte noin, mutta ei se mitään, pääasia että tulitte. Tärkeintä, ettei minun tarvitse istua tässä yksin miettimässä, oliko se unta.
     Ottakaa vähän mehua niin tehdään sitten pieni harjoitus. Ovatko kaikki saaneet? Nyt menette kaikki ulos, pyörähdätte viisi kertaa itsenne ympäri ja sitten kierrätte parin kaverin ympäri. Sitten tulette takaisin, kaikessa rauhassa eikä rynnien, katsotaan mitä sitten syntyy.
      Hei, älkää niin kauas menkö, tässä lähellä riittää, hei älkää nyt suuttuko, tulkaa takaisin, olette hyviä juuri sellaisina kuin olette. Tulkaa takaisin...tulettehan myöhemmin takaisin, tulettehan...

...joo ... joo ...


(Numeroin tarinat, koska tämä on eräänlainen jatkokertomus.)

Ikkuna joka oli ovi

Kivi nukkuu lumipeiton alla
Näkeekö se unta, muisteleeko kesää

Minä näin unta talosta
paljon huoneita, osa kesken

kävelin pitkää käytävää
etsien tärkeää pientä huonetta

Nilkkaani sattui, aloin ontua
pysähdyin hetkeksi tyhjään huoneeseen

Istuin leveälle ikkunalaudalle
katselin kohti tulee polkua

Aloin etsiä ovea
jota kohti polku näytti tulevan

Oli vain ikkuna joka oli ovi
valo kulki polkua pitkin

ja asettui huoneeseen
se toi mukanaan huonekalut

ja kevyesti tuulessa keinuvat verhot
juhannusruusuja maljakkoon

tuoksun ja muistot lapsuudesta
ryppyisen viestin vanhuudesta

ruumiin kivut
hengen keveyden

olin löytänyt etsimäni

Pakenen

Pakenen uneen suljettuja ovia
Unessa pakenen ja yritän lukita oven
En ehdi vaan se syöksyy sisälle
Käyn sen kimppuun kynsin hampain
ja sullon syvälle alitajuntaan
peitän paksuilla peitteillä
ja päätän unohtaa

Kevätaurinko pulpauttaa möykyn pintaan
rapistuneet peitteet karisevat pois
Katson sitä silmästä silmään
Se on surkastunut ja haalistunut olemattomaksi
Tuuli tarttuu siihen ja lennättää pois
Syvä huokaus nousee rinnastani

Meillä kummitteli


...isä makasi puutarhassa
pyssyn kanssa,
toimittaja kameran kanssa
ja pappi raamatun kanssa,
oli siellä kai poliisi ja nimismieskin
ja mitä ne muut tuhannet olivatkaan,
mutta valo narrasi kaikkia,
se nousi, laski tai meni
muita pihoja valaisemaan.

Tytöt kysyivät koulussa
silmät ja suut kuopalla,
hyppäsikö luuranko syliini
navetan takana.
Syliäni poltti ajatus
siellä olleista nokkosista,
jotka ihmiset talloivat,
mutta luurankoa en nähnyt.

Valo meni pois,
odotan sitä takaisin joka päivä:
enää en pelkää valoa
vain pimeää

Pieni silmu


Hieron käsiäni yhteen, leivon litteitä leipiä, pitkiä pötköjä, jotka leikkaan palasiksi, ei aivan samankokoisiksi, eiväthän sanatkaan ole, eivätkä ajatukset. Onko hiivaa sopivasti, nousetteko ja heräättekö? Poksahtelette kuin popkornit. Tulkaa tähän pöydälle, en syö teitä, kertokaa jotain.

— Minä olen silmu. Miksi saan herätä vain keväällä?
— Nyt saat herätä, kirkasvalolamppu herättää minutkin. Miksi sinulla on kiire herätä?
— Olen niin pieni, haluan kasvaan suureksi.
— Mikä sinusta tulee isona?
— Minusta tulee valo, sellainen, joka seikkailee joka puolella, putkahtaa esiin yllättäen, häikäisee tai hellyttää, herättää tai nukuttaa, kuten sinut riippukeinuun leikkiessäni kasvoillasi. Haluan että kaikki ilahtuvat kun näkevät minut.
— Varaudu myös toisenlaiseen vastaanottoon, joskus voit olla liian paljastava. Jos haluaa kätkeytyä tai kätkeä jotain, saat kyllä ryöpyn rumia sanoja silmillesi.
— Silloin minä teen työni rohkeasti - tai pakenen puun taakse.
— Olipa hienoa, että heräsit pikku silmu, uskon että sinusta tulee reipas ja tarpeellinen suuri valo. Sinua olen kaivannut ja odottanut.

Miten voi kirjoittaa


Miten voi kirjoittaa
kissan painavat askeleet
nousevan tähdenlennon

Miten voi kuulla äänettömuuden
salaiset ajatukset
putoavan höyhenen

Miten voi nähdä
pimeyden sydämen
katoavan kivun

Miten voi tuntea
auringon nousun ja laskun
linnun suunnistuksen

Miten voi kirjoittaa
saapumattomat säkeet
karanneet sanat
hiljaisuuden



Juska

Olen niin odottanut, istunut valossa ja odottanut. Hiljaisuus ja valo muodostavat hyvän sillan sanalle, sanoille.

Kuulen pientä vinkunaa, joku on tulossa, ei, ei, se on korvani, joka taas tinnittää. Ole nyt hiljaa, odotan tärkeää vierasta, läheltä tai kaukaa, tuttua tai tuntematonta.

Siihen se lämähti noki pöllyten silmilleni: juska.
Mites nyt selvitään, en osaa yhtään venäjää. Ehkä osaat karjalan murretta, anopin sanojen joukossa olen sinut tavannut, mutta en tuntenut silloin kuka ja mikä olet.

— Olen juskapelti, joka sulkee lämpimän sisään ja kylmän ulos. Päästää savun piippuun, kun tuli sytytetään. — Juska. Ajattele nyt, kunka kaunis sana, voisin olla nimi. Kokeile huutaa: Juskaa, syömään. Tule jo Juska...
— Olet tosi kaunis, vielä mietin olisitko pieni poika vai liinaharjainen teinityttö...hm
— Olisin kyllä mustatukkainen, muista nyt mistä tulin.
— Ah, niin, saat mielikuvitukseni lentämään, sinä nokiposkinen Juska.